Anteeksi tohtori, mutta miksi en kehity? Vai enkö vaan huomaa sitä?

Maija kirjoitti viimeksi blogitekstin Anteeksi tohtori, mutta miksi minä en kehity? Teksti herätti paljon mietteitä sekä itsessäni että muissa yhteisössämme CrossFit Basementillä. Maijan pohjustuksella onkin hyvä jatkaa samasta aiheesta.

Monesti ajattelemme kehittymistä kuten olisimme kuolemassa 3 kk päästä. Kirjaimellisesti. Aivan kun aika loppuisi kesken, joten on kiire kehittyä. Itsellänikin. Meillä on kiire päästä tavoitteeseemme jotta voisi taas luoda seuraavan tavoitteen ja kiirehtiä siihen. Tuloshakuisessa treenaamisessa ongelmaksi voi muodostua juurikin se että me mitataan oma arvomme tulosten perusteella.

Totuushan on se, että ensimmäisten vuosien aikana tulokset kehittyvät huimia harppauksia. Osaksi sen takia että kroppaa ottaa hyvin vastaan kovaintensiteettisen harjoittelun. Itse uskon että suurimmat tulokset tulee siitä että rikomme rajoja pään sisällä. Yksinkertaisesti saavutamme oman sen hetkisen fyysisen potentiaalin mihin meidän kehomme sillä hetkellä pystyy.

Miksi sitten kehityksen tie katkeaa? Koska saavutamme potentiaalimme ja sen hetkiset todelliset rajat. Tämän jälkeen on aika astua oikeaan harjoitteluun. Harjoittelu ei ole, eikä kuulukaan olla yhtä nousukiitoa. Näin jälkeenpäin katsottuna omaa urheilu-uraani, voitoista ja onnistumisista en ole läheskään oppinut yhtä paljon kun häviöistä ja epäonnistumisista.

Minut on lyöty lattiaan nöyryttävästi tuhatpäisen yleisön edessä. Olen myös saanut nostaa käteni ilmaan voiton kunniaksi samanlaisen yleisön edessä. Voitte varmaan arvata kumpi muisto on minulle mieluisampi? Sen kuitenkin voin käsi sydämellä sanoa että häviöt ovat tehneet minusta vahvan ihmisen. Vastoinkäymiset on opettaneet minua huomatavasti enemmän kun onnistumiset. Pointti tässä on se, että urheilu ja harjoittelu ei aina ole mieluisaa. Ja se epämieluisa osuus siitä kasvattaa meitä.

Ylläolevat kuvat eivät liity millään tavalla CrossFit-harjoitteluun. Ne ovat kuvia vapaaotteluajoiltani ja muistuttavat minua siitä miten aina ei mennyt nappiin. Ylläolevasta kuvasta ei välttämättä näe, että olen juuri itkenyt. En sen takia että sattui, vaan sen takia että viikon päästä tuosta hetkestä oli SM-kisat johon jouduin osallistumaan tikit naamassa. Tiesin että tuore haava saattaa aueta ja täten olla esteenä suomenmestaruushaaveilleni.
Allaoleva kuva: Voitto tuli mutta kauneus kärsi.

CrossFit-harjoittelussa kaiken pitää olla mitattavissa ja toistettavissa. Se luo meille tavoitteita. Tiedämme minkä tuloksen saimme edellisellä kerralla ja nyt on tarkoitus saada parempi. Tavoitteisiin on myös helppo päästä, tiettyyn pisteeseen asti. Harjoittelun alkutaipaleella pääsemme lähes joka kerta parempaan tulokseen. "Vau, taas paransin cleanin pr:ää!!! Tää CrossFit todellakin toimii!!". Samalla tämä luo hieman vääristyneen illuusion todellisesta harjoittelusta. Mietipä nyt itsekin, 2 vuotta onnistut joka kerta, jonka jälkeen alat epäonnistua. "Syönkö huonosti? Nukunko huonosti? Onko salin ohjelmoinnissa vikaa? Onko koutseissa vikaa? Miksei meillä oo enemmän sitä tai tätä? Pitäiskö mun treenata heikkouksia open gymillä enemmän?". Nämä on kaikki kysymyksia, jota varmaan jokainen käy päässään läpi ajoittain. Tietenkin vastauksissa yllämainittuihin kysmyksiin saattaa löytyä avain ikuisiin onnistumisiin. Tai sitten on vaan aika hyväksyä, että olet astunut seuraavalle tasolle, missä tulosharppaukset ovat huomattavasti pienempiä ja niiden saavuttaminen vie enemmän aikaa. Kyseisessä vaiheessa sinua tullaan testaamaan kuinka paljon oikeasti haluat kehitystä ja kuinka paljon kestät vastoinkäymisiä. Tämä on se taso mitä kutsutaan urheiluksi.

Faktaa. Alussa tulokset nousevat huimaa vauhtia. 1-2 v sisällä harppaukset tasaantuvat.

Usain Bolt ei ole onnistunut parantamaan 100 m tulostaan vuosiin. Silti se vaan juoksee ja näyttää nauttivankin siitä. Se on päättäväisyyttä ja uskoa tulevaisuuteen.

Ratkaisu? Veikkaan että moni vertailee tuloksiaan aina edelliseen tulokseen. Mikäli testaamme 3 krt vuodessa, niin 4 kuukautta on loppupeleissä melko lyhyt aika. Kehitystä voi tulla huimastikin siinä ajassa, mutta välillä kehitykseen tarvitaan huomattavasti pidempi aika. On myös muistettava, että lajissamme vaaditaan useita taitoja jotka vaativat keskittymistä moneen osa-alueeseen. Mikäli keskityt kaikkien osa- alueiden kehittämiseen samanaikasiesti, se on eräänlaista multi taskingia. Kaikkea tehdään vähän, mutta mitään ei oikeen kunnolla. Luonnollisesti kehittyminen ei ole tällöin yhtä optimaalista kuin jos keskittyisi vaan yhteen asiaan. Kaiken voi saada, mutta kaikkea ei voi saada samanaikaisesti.

Tuloksia ei kannata mielestäni katsoa niin läheltä. Mitä jos ottaisit askeleen taaksepäin ja katsoisit kehittymistäsi vaikka vuositasolla. Mikä oli tuloksesi tietyssä testissä vuosi sitten? Tai kaksi vuotta sitten? Usein kun asioita tarkastellaan hieman etäämmältä nähdään kokonaisuus paremmin. Läheltä katsottuna Maijan mainitsemat pörssikurssejen heilahtelut näyttävät katastrofaalisilta, mutta hieman etäämmältä katsottuna näet pörssin kehittymisen trendin hieman laajemmin.

Monesti ongelma on se että katsomme liian kauas tulevaiuuteen ja fiksoidumme asioihin jota emme vielä ole saavuttaneet. Välillä on ihan tervettä katsoa taaksepäin ja olla kiitollinen siitä kaikesta jonka on jo saavuttanut. Itseasiassa me emme tule koskaan olemaan onnellisia mikäli elämä on yhtä saavuttamattomien asioiden tavoittelemista. Näin myös urheilussa. Joka päivä pitää pyrkiä parempaan, mutta joka päivä on myös hyvä olla kiitollinen siitä minkä on jo saavuttanut. Tasapaino näiden välillä on sitä "Matkasta nauttimista".

Välillä on myös hyvä välillä katsoa taaksepäin onnistumisiaan.

Välillä on... Kait tää nyt sit on sitä "matkaa"

 

 

Omien rajojen rikkomisessa on se ikävä puoli että jossain vaiheessa löydät rajasi ja tulet pettymään. Tulet pettymään uudestaan ja uudestaan kunnes jonain päivänä tämä raja siirtyy taas askeleen eteenpäin. Joten keep on Grinding!

Motivaatio hukassa?

Usein kuulee ihmisiltä miten motivaatio on hukassa tai miten ei kiinnosta treenata. Jopa sellaisilta jotka ovat olleet aktiivisia aiemmin. Kun kysyy heiltä "Oletko treenannut" niin vastaus on yleensä "En, kun motivaatio ollut hukassa". Missä vika kun motivaatio on kateissa?

Ensinäkin voin kertoa että vika on heissä. Vika on laiskuudessa, mikä piilotetaan sanalla "motivaatio". Itseni kohdalla ainakin voin kertoa että "motivaatio" on hukassa 9 kertaa 10:stä kun olen menossa treenaa. "En jaksais", "Ois muutakin tekemistä" tai "Kerkeen myöhemmin" on melko tavallisia lauseita päässäni ennen treeniä.

Mutta kun kyse ei ole siitä haluanko mennä ähisemään raskaan tangon alle vai en. Kyse on siitä että olen tehnyt päätöksen elää elämääni kurinalaisesti, laatia tavoitteita ja tehdä töitä niiden eteen. Kaikki se mikä on tavoittelemisen arvoista vaatii työtä, yleensä kovaa työtä. Monesti se vaatii päivästä päivään grindaamista. Jauhamista uudestaan ja uudestaan kunnes tuloksia tulee. Useinmiten  se jopa vaatii sen että teet jotain verrattain epämukavaa joka päivä.

Kun hyväksyy sen että tavoitteen saavuttaminen vaatii sen mikä tuntuu epämukavalta, niin asiat helpottuu. Tai asiat ei ehkä helpotu, mutta sä hyväksyt sen että töitä täytyy tehdä. Monesti kun hyväksyy olosuhteet, niihin asennoituminen helpottuu. Olet siis sitoutunut tekemään sen työn mitä se vaatii. Oli se sitten hauskaa tai ei. Tällöin motivaatiota ei tarvitse koska olet tehnyt päätöksen sitoutua työhön. Kyse on siis enemmän päätöksestä ja päättäväisyydestä kun mistään muusta.

Olen treenannut määrätietoisesti 12-v ikäisestä asti . Tavoitteenani oli olla suomen mestari jonain päivänä. Raahauduin treeneihin joka päivä vaikka väsytti ja vitutti. Voin melkein käsi sydämellä sanoa että 90% ajasta on tuntunut siltä että "Ah, ei taas!". Mutta joka kerta sinne vaan raahaudun. 10 v myöhemmin vuosien kurinalainen työ palkittiin kun voitin Vapaaottelun Suomen mestaruuden alle 80kg luokassa. Kun raahautumista tekee tarpeeksi usein, siitä tulee tapa. Täten voin sanoa että minun kohhdalla kyse ei ole motivaatiosta vaan siitä että teen treenin suunnitelman mukaan joka tapauksessa, oli mikä oli. Ei se aina ole kivaa, mutta teen sen silti.

Elämässä tulee aina olemaan asioita missä päässäsi kuuluu ristiriitaisia ääniä. Tai noh, en voi tietää muiden päistä, mutta minun päässäni ainakin kuuluu. En tiedä, ehkä oon hullu. Joka tapauksessa minun päässäni liikkuu usein ristiriitaisia ääniä. Toinen ääni sanoo treenin kohdalla "Äh, älä mene. Ansaitset levon. Sitä paitsi sulla on paljon muutakin mitä voisit tehdä." Sitten taas toisella olkapäällä istuu toinen Arttu joka sanoo "Hei!! Vähän asennetta peliin prinsessa! Mee sinne ja tee se mikä sun kuuluu tehdä!". Monessa muussakin asiassa elämässä kaksi ääntä kamppailee. Pitää vaan päättää kumpaa ääntä kuuntelee.

Kuva: T- Nation

En tiedä kuinka monta aamulenkkiä elämäni aikana olen juossut, mutta sen tiedän ettei kertaakaan ole vielä aamulla herätessäni ollut ekana mielessäni "Olenpa motivoitunut lähtemään lenkille". Motivaatio ei saa mua lenkille, päättäväissyys ja päätös pysyä suunnitelmassa saa.

Netti on täynnä motivaatio- lainauksia ja videoita joiden tarkoitus on antaa pieni potku perseelle jotta saat itsesi liikkeelle. Monesti ne saattavat auttaa, mutta ei nekään ole mitään taikavideoita. Taikaa ei ole olemassakaan. Tee vaan se mitä sun pitää tehdä.

Mun mielestä kun ihmiset hakee motivaatiota, he hakevat jotain ulkoista apua ongelmaansa. Päätös tulee sisältä ja sen voima on suurempi kun minkään ulkoisen mitä tulet ikinä löytämään.

Mikäli joudut etsimään motivaatiota tai kuulet jonkun valittavan motivaation puutetta, niin tiedät mistä on kyse: Päätöstä sitoutua ei ole tehty.