Kaikki mulle heti nyt! - Vieraskynä Maija

Äkkiä kaikki mulle heti nyt!

Tuntuuko, ettei tuloksia synny? Testailetko maksimeita joka viikko Open Gymillä? Joka toinen viikko? Joka kuukausi? Ennen kuin jatkat lukemista, mieti hetki, miksi treenaat, millaiset tavoitteet olet itsellesi asettanut ja erityisesti mille aikavälille.

2012 / 2015
En löytänyt vertailtavaksi kuvaa etukyykystä, eikä takakyykkykuvakaan ole ihan tuoreimpia, mutta paljon on kehitystä tapahtunut. Oikeanpuoleisessa kuvassa menossa kolmonen, vahingossa parini painoilla ja tangossa oli -2,5 kg silloisesta tiedossa olleesta ykkösmaksimista.

Penaa

Muistan kun aloitin Crossfitin maaliskuussa 2012. Ensimmäisellä tunnilla tehtiin kaikista maailman liikkeistä - tadaa - penkkiä. Lopputreeniksi nopea KBS Emom. Koutsi kysyi, miltä eka treeni tuntui, niin totesin rehellisesti, että minusta se tuntui lämmittelyltä. Lähdin salilta vihaisena ja turhautuneena. Kiukuspäissäni potkaisin ulkona lähintä roskista ja kävelin Motivukseen ostamaan 10 kerran kortin, jotta saisin edes kunnon hien päälle. Mietin, että tämä oli pahinta rahan haaskausta ikinä, jos treeneissä ei tule edes hiki ja täytyy pitää koko ajan taukoja. Olinhan tottunut 20 vuotta vetämään 60-90 minuuttisia kunnon hikistä cardiotreeniä joko tatamilla tai salilla.

Koska olin kuitenkin maksanut kolmen kuukauden jäsenmaksun, menin kunnon nuukana suomalaisena seuraavanakin päivänä treeneihin. Treenataan nyt sitten koko rahan edestä. Ensimmäiset viikot tuntuivat turhauttavilta, mutta jossain vaiheessa ”Constantly varied” -idea alkoi valjeta kivana vaihteluna ja taisi tulla hikikin. Koska olin treenannut paljon kehonpaino- ja koordinaatiotreeniä ja painoin 48 kiloa, kippileuat, punnerrukset ja muut kehonpainoliikkeet lähtivät helposti kulkemaan rx:nä ensimmäisen kolmen kuukauden aikana. Muscle-upia ei saanut kokeilla ennen kun sai tehtyä 5 rengasdippiä ja niiden vaatimat 3 viikkoa tuntuivat elämäni pisimmiltä. Joko nyt? Joko nyt? Ai ei vielä. Entä nyt? Saatoin olla jo vähän innostunut. Testin jälkeen seuraavana päivänä tein ensimmäisen muscle-upini. Oltiin päästy maaliskuusta toukokuuhun.

Kuva: http://crossfitrevenge.com

Silti tuntui, että edistyminen oli aivan liian hidasta, kun en liikunnallisesti lahjakkaana kympin tyttönä pystynytkään tekemään treenejä lähellekään rx:nä, vaikka kuvittelin olevani kovassa kunnossa. Olinkin, hapenottokyvyltäni ja kehonpainoliikkeissä. Voimaa ei sitten ollutkaan yhtään nostoihin tai kyykkyihin, liikkuvuuskin oli niin ja näin. Muistan, kuinka alahuuli väpättäen seison 20 kilon tangon edessä, kun en vaan yksinkertaisesti tajunnut koko tempausta vielä kolmannellakaan kerralla ja mietin, etten ikinä tulisi oppimaan sitä. Siis ikinä. Nöyräksi veti, vaikken halunnut sitä tunnustaa. Kaikki puhuivat Openeista ja kun sitten vielä pedanttina excel-ihmisenä avasin leaderboardin ja aloin vertaamaan omia suorituksiani siihen, olin epätoivoinen. Olisin tietenkin halunnut heti pystyä tempaamaan, työntämään ja kyykkäämään yhtä paljon kuin kovimmat mimmit. Siis 48-kiloisena aloittelijana. Nyt naurattaa koko ajatus. Silloin ei naurattanut, olin ihan tosissani. Ja aivan liian tosissani.

Kuva: http://crossfitbayside.net/lift-log-move-to-pr-city

Pelkkää PR:ää

Minulla oli loistava koutsi, joka mielestäni turhaan toppuutteli intoani. Hän piti minut pienissä painoissa, vaati keskittymään täydellisen tekniikan hakemiseen ja pitämään lepopäiviä, niin turhauttavalta kuin se tuntuikin. Tietenkin treenasin myös lepopäivinä. Jälkikäteen voin todeta, että hän todellakin tiesi mitä teki. Itselläni ei ollut silloin hajuakaan. Koska en kuitenkaan ole tyyppiä, joka jättää asiat kesken, jatkoin sitkeästi treenaamista ja pikkuhiljaa alkoi tulosta syntyä. Ensimmäinen vuosi oli pelkkää PR:ää - tietenkin - ja oli koko ajan voittajaolo. Kyttäsin kehitystäni ja vertailin tuloksiani muiden tuloksiin. Jos seuraavana päivänä oli tiedossa maksimin testaus tai benchmark-wodi, en olisi malttanut edes nukkua, kun perhosia vatsanpohjassa ja kädet hikoillen mietin tavoitteita ja strategiaa.

Toisena vuonna PR:t alkoivat vähentyä ja turhautuminen alkoi taas hiipiä takaraivoon. Vajaat kaksi vuotta treenattuani vaihdoin salia ja sain uutta intoa, kun uudessa ympäristössä roolini muuttuikin kokeneeksi treenaajaksi. Aloin treenaamaan kilparyhmässä ja tulostakin alkoi tulla, mutta olin aivan loppu. Lopulta oli todettava, että tuli haukattua liian iso pala, eikä kroppa yksinkertaisesti kestänyt treenin volyymia ja palasin takaisin normaaleille tunneille. Oli helpottavaa mennä taas koutsattavaksi ja samalla siirtää vastuuta omasta kehityksestä muille. Aloin samaan aikaan itse koutsaamaan. Selkä vaivasi, joten aloin keskittyä kuntouttavaan, ylläpitävään treenaamiseen. Opettelin treenaamaan rennosti. PR:ien tavoittelu jäi taka-alalle ja lopetin sekä omien että muiden tulosten kyttäämisen. Jossain vaiheessa neljättä vuotta yhtäkkiä huomasin ilokseni, ettei minun enää tarvitse aina skaalata painonnostoa sisältävissä wodeissakaan painoja.

Poset 15.3 jälkeen. Kuva: Sami-Petteri

The Big Moment

Kun ennen tämän vuoden Openeita oli neljä vuotta Crossfitiä takana, tajusin että nyt on Se hetki. Ihan sama mitä se Castro on keksinyt, pystyisin tekemään kaikki liikkeet rx'd. Ja kuitenkin se, mistä saatoin vain haaveilla neljä vuotta sitten, tuli takavasemmalta ihan huomaamatta.

Tajusin samalla, että parasta mitä olen neljässä vuodessa oppinut, on kärsivällisyys. Testaan maksimeita vain silloin, kun ne ovat ohjelmassa ja jos silloin ei tule PR:ää, en ota koko universumin kokoista pettymystä kannettavakseni. Tai potki roskiksia. Näen jo ison kuvan ja nautin matkasta. Tulen tyytyväiseksi hyvästä treenistä, en sen tuloksesta. Siitä, että pystyn tekemään kaikki liikkeet ja voin tehdä suurimman osan treenejä rx'd. Toki on aina mukavaa saada uusi PR, pienikin sellainen, mutta se ei enää ole itse tarkoitus tai syy tulla treenaamaan. Osaan raskaissa treeneissä pysyä tekniikan sallimissa painoissa, vaikka saattaisi nousta enemmän. Voin ilman spekulaatioita jättää jotain seuraavaankin kertaan tai testipäivään ja silti olla tyytyväinen. Luotan jo siihen, että kehityn jokaisessa hyvin tekemässäni treenissä. Vaikka hitaasti, mutta varmasti.

Kuva: http://www.crossfitapex.com/getting-started

Voitko toistaa, mikä se kysymys olikaan?

Onko treenaaminen sinulle vain testaamista ja tuloksia? Jos keskityt koko ajan vaan tuloksiin ja niiden testaamiseen, unohdat treenata. Peruskunnon, voiman ja tekniikan kehittämiseen tarvitaan pitkäjänteistä ja systemaattista treeniä. Jos et ole koskaan harrastanut liikuntaa, ensimmäinen vuosi kannattaa keskittyä peruskunnon rakentamiseen pienillä painoilla, jotta kroppa tottuu liikkumaan ja vältyt rasitusvammoilta. Jos taas olet jo rakentanut itsellesi hyvän peruskunnon, panosta ensimmäinen vuosi tekniikkaan ja pysy maltillisissa painoissa, jotta pysyt ehjänä. Tiedän, mieli tekisi kokeilla kun tietää, että pystyisi.

Mutta. Vaikka pystyisit nostelemaan isoja painoja, itsensä rikkominen huonolla tekniikalla liian isoilla painoilla ei yksinkertaisesti kannata. Käy järkeen, mutta kärsimättömyyden peikko kuiskii koko ajan korvaan. Käske sen suksia kuuseen. Pitkässä juoksussa saat paljon parempia tuloksia, kun olet kärsivällinen ja keskityt laatuun. Koska emme Crossfitissa halua spesifioitua mihinkään tiettyyn alueeseen, vaan kehittää kaikkia kymmentä fyysistä osa-aluetta, ja kaikkia niitä vielä yhtäaikaa saavuttaaksemme parhaan mahdollisen fyysisen kunnon, meidän on oltava erityisen kärsivällisiä. Voit siis suoraan kertoa kymmenellä tämän hetkisen kärsivällisyytesi. Kyllä, luit oikein. x10.

Xoxo,
Maija
Entinen kärsimättömyyden ruumiillistuma